Kirjeystävyys

Hei kaikki! Olen 83v Ritva Turusta. Olen saanut Turun Seudun Vanhustuki ry:ltä tukihenkilön, joka on jo kolmen vuoden ajan käynyt luonani, kaksi tuntia kerrallaan. Tämä tuensaanti auttaa tosi paljon. Hän kannustaa ja tuo uusia näkemyksiä yksitoikkoiseen elämääni. Mutta nyt kirjoitan kirjeystävyyksistä.

Ottakaa kantaa: Mitä mieltä olette kirjeystävyydestä?

Olen tässä miettinyt, miksi kirjeiden kirjoittelu on tosi vähäistä? Itse kirjoitan ainakin yhden viikossa, A4:n kokoisille arkeille molemmin puolin, noin 2-3 kpl yhdelle vastaanottajalle. Joskus ajattelen jaksaako ne lukea, mutta vastauksia on tullut usein, kylläkin kännykällä. Keksin aina uusia uhreja!

Haluan kertoa omaa kirjehistoriaani. Olen asunut metsän korvessa, jossa ei ollut TV:tä, eikä edes radiota, sellainen kidekone vain, joten lukeminen ja kirjoittelu olivat harrastuksiani.

Ensin sain kirjeenvaihtokaveriksi Hesasta kesävieraana olleen tytön. Kirjeet kertoivat kaupunkielämästä, hänellä oli ihan erilaista kuin minulla maalla. Muutin koulua ja jäi yksi tyttö, jonka kanssa alettiin kirjoittaa. Kirjeet oli aika lyhyitä ja helppotajuisia, niissä ei rönsyilty. Kirjoitin ”sinne jonnekin” kun isoveljet olivat sodassa. Saimme kenttäpostia, vaikkakin se tuli vain korttien muodossa. Sekin oli ilon aika, se tarkoitti että he ovat hengissä ja niitä kortteja odotettiin todella paljon.

Äitini halusi pitää yllä kirjoittamista, mutta ei juuri ehtinyt. Keksittiin, että hän saneli aiheen ja mä sepustin sen paperille. Näin sukulaiset saivat äidin asiat tietoonsa ja niin lasten perheiden kuin talonkin kuulumiset. Siinä heinät menivät seipäille, mansikat tuli myytyä. Joriinit (daaliat) kukki pihalla joko hyvin tai vähän heikosti, omenia tulee samoin marjoja, siinä ne äidin viestit. Yhteistyö sujui hyvin.

Postia odotettiin ja sitä tultiin juosten kotiin jos tuli kirje. Ei ollut puhelinta vaan postiluukku. Rippikoulusta sain taas uusia ystäviä, jotka halusivat kirjeenvaihtoon. Nyt jo tuli kirjeisiin vähän poikajuttujakin ja jonkun kanssa vakaumus asiatkin otettiin mukaan.

Näin siis tuolla 1945-1953. Silloin ei ollut nettiä yms, joten kirjeet kai korvasi niitä. Jotkut sanovat etteivät osaa kirjoittaa, mutta luulen, että se on vain omaa luuloa. Sitä paitsi, kaikkea voi kehittää! Ajattele, että joku kirjoittaa sulle vaikka vain 10 riviä. Sekin voi olla todella ilon aihe, ehkä pienen itkunkin. Mulle on sattunut näin. Sain kerran kirjeen jossa oli vain 10 riviä, mutta ne rivit merkitsivät jo paljon. Itkin ilosta että kirjoitti, eikä soittanut. Kokeile kirjoittaa ja jännitä tuleeko vastausta. Koe kirjeviestintä!

Mitä mieltä olette, vai onko postimaksut esteenä? Olen kuullut että niitä pelätään. Tuleeko keskustelua? Odotan mielenkiinnolla. Saatan jatkaa vielä joskus aiheesta.

Ritva

Mainokset