Oletan + oletat = oletamme?

”Kuinka voisin kertoa sen,
kun näet, mutt` et kuuntele.
Vaikka kuinka selitän,
sä väärin minut ymmärrät.”

Miten ja missä vaiheessa elämää alat ajatella, että omat vanhempasi vanhenevat ja heidän kuntonsa heikkenee? Ja missä vaiheessa elämää lapsi ei enää olisi lapsi vanhemman silmissä? Jos yhteydenpito on heikkoa tai välimatka pitkä, miten voit pysyä ajan tasalla joka päivä kehittyvässä tilanteessa vanhempiesi kunnosta pärjätä yksin?

Itse olen toisaalta hyvässä, toisaalta huonossa tilanteessa. Siinä mielessä hyvässä, että soittelen vanhemmilleni lähes joka päivä ja pysyn näin ollen ainakin jotenkin kartalla missä mennään. Mutta toisaalta asun toisella puolella Suomea, jonka vuoksi huolestuneet ajatukset karkailevat päivittäin yhä enemmän mieleen. Miten voin auttaa ja mitä tehdä näin pitkän matkan päästä? Miten voin tietää sen todellisen tilanteen, jollei oma äitini tai isäni halua kertoa totuutta omasta kunnostaan?

Puhuminen ja ajatusten jakaminen on aina kuulunut oman perheeni toimintaan. Vanhemmiltani kuulin jo pienestä pitäen asiat rehellisesti ja suoraan. Jokainen sai kertoa oman mielipiteensä, vaikka kaikki muut olisivatkin olleet asioista niin eri mieltä, että väittely kuului naapuriin saakka. Todellisia asioita ei juurikaan kaunisteltu, vaan ongelmista ja olotiloista kerrottiin suoraan. Puhuminen vanhempieni kanssa onkin varmasti ollut se kantava asia läpi hyvien ja huonojen aikojen. Aina pystyi soittamaan, vaikka oli kaukanakin. Ja aina tuli neuvoja, vaikkei niitä juuri silloin olisi halunnutkaan. Joka tapauksessa rehellisyys ja puhuminen ovat pitäneet välit avoimena.

Jossain vaiheessa elämää tulee kuitenkin se hetki, jolloin pysähtyy ja tajuaa että kaikki vanhenevat – myös ne omat vanhemmat. Ne samat ”super- vanhemmat”, jotka ovat aina olleet siinä tukemassa sinua. Todellisuus saattaa tulle eteen pikkuhiljaa arjen asioiden myötä, jolloin sen ehkä osaa paremmin sisäistää. Tai sitten se jysähtää keskellä päivää puhelinsoiton myötä, jossa kerrotaan että vanhempasi on joutunut sairaalaan. Myös naapurien huolestunut soitto, että isäsi on hakannut pensaan juuria irti rautakangella nyt jo kolmena pakkasyönä peräkkäin, voi olla pienimuotoinen vinkki, ettet ehkä ole ihan perillä todellisesta tilanteesta?

Välttyäkseen yllätyksellisiltä tilanteilta, on puhuminen kaiken a ja o. Ei sellainen ”sievistelty” puhe, vaan rehellinen keskustelu ja kuuntelu mitä vanhemman elämässä tapahtuu? Työkiireen ja oman perheen asioiden hoitamisen kanssa tämä on monelle haastavaa, mutta edes pieni hetki päivässä, todella kuunnella, voisi auttaa kokonaistilanteen hahmottamisessa. Jollei vanhempien kanssa jutteleminen ole kuulunut aiemmin elämääsi, vaatii tämä toki hiukan panostamista. Pitemmän päälle tällä puhumisen ja kuuntelemisen taidolla saattaa olla kuitenkin suurikin vaikutus tulevaisuuden tapahtumiin, niiden etenemiseen sekä käsittelyyn.

”Entäs jos vanhempi ei kerro?” – kuulen jo kantautuvan korvissani. Niin ikään tämä koskee myös vanhempia. Heitä, jotka edelleen näkevät 46 – vuotiaan miehen sijasta sen oman pikkupojan. Yhtä lailla, kun lapsen täytyy nähdä vanhempansa ikääntyvänä ihmisenä, täytyy aikuisen osata luopua roolistaan olla se aina jaksava tai aina auttava ja myönnettävä rehellisesti, ettei enää jaksa. Ja nimenomaan kertoa tunteistaan myös omille lapsille sekä läheisille.

Voin toki kuvitella tilanteen oman lapseni kautta. Eihän sitä halua että lapsi kantaa huolta omasta äidistään. Sitä ennemmin sanoo, että kaikki on kunnossa… (mitä nyt vähän kaaduin tuolla kylppärissä kun nousin liian äkkiä ylös ja koko oikea kylki on mustana). Toivon myös, että itse muistaisin olla avoimin mielin ja muistaa omien vanhempieni kohdalla kuunnella heidän tahtoaan – enkä puskea väkisin läpi vain omaa arkeani helpottavia ratkaisuja.

Jos molemmat osapuolet jakaisivat rehellisesti ja tasapuolisesti oman elämänsä positiivisia tarinoita, olisi helpompaa avautua myös surun ja vaikeuksien kohdatessa. Jos lopettaisi tuomitsemisen ja alkaisi ajattelemaan asioita myös sen toisen näkökulmasta, niin se suuri ”mörkö” eli olettamus, jäisi vähemmälle? Kun ei tiedä tarpeeksi – olettaa. Lapset olettavat, että vanhemmat pärjäävät tai eivät enää pärjää kotonaan. Eivätkä uskalla kysyä tai viitsi ottaa faktoista selvää. Vanhemmat olettavat, että heti kun läheisille selviää avun tarve, aletaan painostaa pois kotoa. Tästä todellisen tilanteen peittelystä seuraa monesti yksinäisyys ja masennus. Vanhus jää kotiin yksin uskaltamatta pyytää apua. Tämä edesauttaa myös fyysisen kunnon rapistumista, kun vain istutaan neljän seinän sisällä. Ilman kommunikointia jäljelle jää vain olettamus. Se ei kerro totuutta ja johtaa pahimmassa tapauksessa välirikkoon, kun tehdään liian hätäisiä päätöksiä. Ei se, ettei kykene luomaan lunta enää ulkona, tai kiipeämään penkille siivotessa tarkoita ettet pärjää enää kotona. Silloin täytyy osata pyytää apua, mutta tehdä myös läheisilleen selväksi että pärjää kotona muuten vallan mainiosti.

Kunnon huononeminen iän myötä ei myöskään tarkoita sitä, että omalle vanhemmalle pitää heti ruveta varaamaan paikkaa palvelukodista. Ellei sitten kyseessä ole esim. muistisairaus, jonka vuoksi elämä kotona käy vaaralliseksi. Monelle seniorille suurin ja mieltä piristävin asia on voida asua kotona. Ja se, että heidän toiveensa vanhenemisesta otetaan huomioon tulevaisuutta suunnitellessa. Että heidän tahtoaan kysytään sekä kuunnellaan.

Kun asioita alkaa oikein miettimällä miettiä, miten itse haluaisin itseäni kohdeltavan vanhempana? Itselläni suurimmaksi ajatukseksi nousee jo lapsena kuultu, toistuva lausahdus – ” Kaikesta pitää pystyä puhumaan”. Tätä taitoa yritän myös opettaa omalle lapselleni, jotta silloin kun itse olen vanha, ei kommunikointi olisi pelkkää olettamista.  Vanhemmillani oli aikaa olla läsnä joka päivä ja kysyä: ” Millainen päiväsi oli?”. Samalla tavalla yritän itse olla läsnä, soittaa ja kysyä vanhemmiltani työpäivän jälkeen: ” Miten sinun päiväsi on sujunut?”. Loppujen lopuksi – se on todella pieni hetki kännykän päivittäisestä käyttöajastani.

Mainokset