Viimeinen henkäys

Olimme huomanneet jo jonkin aikaa, että äiti ei ole ihan yhtä reipas kuin aikaisemmin. Askel oli hitaampaa, piti päästä pitkälleen eikä ruokakaan maistunut.  Tammikuun alussa vietettiin hoitokodissa 101 vuotta täyttävän äidin syntymäpäiviä vain ihan lähimpien kanssa. 100-vuotisjuhlat olivatkin olleet aivan toista luokkaa.

Sitten alkoi kuulua hoitajien taholta viestiä: äiti oli kovin väsynyt, eikä jaksanut olla jalkeilla. Munuaisten toimintakin oli heikentynyt. Niinhän se on jo tuon ikäisellä muutenkin eikä siitä nyt niin huolissaan kannata olla, sanoi tuttu lääkäri.

Ennen maaliskuun puoltaväliä meille kerrottiin, että äidin vointi oli sen verran huono, että loppu voi olla piankin lähellä. Maaliskuisena sunnuntaina äiti oli kertonut hoitajille, että taivaan enkeli tulee kohta hänet hakemaan. Päätimme, että käymme äidin luona ja ilmoittelemme toisillemme tilanteesta. Torstaina jäi pikkusisko koko päiväksi ja yöksi äidin luo. Vaihdoimme vuoroa seuraavina päivinä ja öinä niin, että useimmiten meitä oli kaksi paikalla. Hoitajat kävivät pesemässä ja vaihtamassa lakanoita, muuten heidän ei tarvinnut äidistä huolehtia. Yritimme antaa vähän juomista. Ruoka ei enää maistunut. Lauloimme tuttuja lauluja tai kuuntelimme musiikkia. Pidimme kädestä kiinni. Lastenlapset läheltä ja kauempaa kävivät viikonloppuna mamman luona.

Sunnuntaina tuntui siltä, että kohta. Hengitys oli hyvin pinnallista ja myös ihon muutokset ennustivat lähestyvää kuolemaa. Sunnuntaiaamuna yöhoitaja hyvästeli äidin. Mutta ei, maanantai-iltana yöhoitajan saapuessa äidin sydän löi vielä. Kuin kaiken tietäen, jäi yöhoitaja kanssamme huoneeseen. Hetki vielä, ja kuin aivan varkain, kevyt henkäys, sitten äiti oli poissa. Pesimme ja puimme äidin. Äiti jäi yksin. Kynttilä jäi palamaan. Hyvästi äiti.

Mainokset