Lamaannuksesta perjantai Rommin pariin

Perjantaisin keräännymme yhdistyksen toimistolle, useimmiten korttipakan ääreen. Useampi osallistuja haluaa pelata Rommia. Ymmärrän heitä, olenhan itsekin jäänyt koukkuun peliin. Toki muitakin pelejä kokeillaan välillä, ja ajoin jakaudutaan eri pöytiin ja pöytäryhmät pelaavat eri pelejä.

Osa on pelannut yhdessä jo useamman kuukauden ajan. Emme pääse kangistumaan kaavoihin, kun melkein jokaisella kerralla tilamme pöytien järjestys muuttaa muotoaan tai saamme uuden pelikaverin. Jokainen heistä tuo taas jotain uutta ryhmäämme.

Pelikerho voi ensikuulemalta vaikuttaa kevyeltä toiminnalta. Sillä on kuitenkin syvempi merkitys. Kun pelien päätteeksi juomme yhdessä kahvia, keskustelun aiheet voivat olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joskus joku kertoo hauskasta sattumasta, mikä hänelle on kuluvalla viikolla sattunut. Tai sitten päivittelemme uutisia ja pohdimme, että mihin tämä maailma on oikein menossa.

Omaan tajuntaani pelikerhon merkitys iskostui eritoten silloin, kun eräs pelaajista kertoi kokemuksiaan hiljattain sattuneesta suuresta elämänmuutoksesta. Hän kertoi jo lamaantuneensa kotiinsa neljän seinän sisälle, mutta sisulla pakotti itsensä lähtemään liikkeelle. Pelikerho oli ensimmäisiä paikkoja, johon hän päätti tulla tutustumaan. Hän jatkoi säännöllisesti pelikerhossa käymistä, ja käy vielä tänä päivänäkin.

Myös muilla pelaajilla on samankaltaisia tuntemuksia. Osa heistä on esimerkiksi leskeytynyt. Pelikerhosta on löytynyt vertaistukea ja mukavaa tekemistä. Pelikerhossa onkin kyse muustakin, kuin pelaamisesta. Se treenaa loogista päättelykykyä, vahvistaa muistia, mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja osallisuuden. Ryhmäläiset kertovat ryhmätoimintaan osallistumisen myös tuovan rytmiä elämään.

 

Vera

sosionomiopiskelija, syksyn 2018 pelikerhon vetäjä

Mainokset