Kadonneen ilon etsinnässä

Onko ilo kadonnut maailmasta ja tilalle tullut pohjaton ikävyys? Hankala kysymys, jonka kanssa suuri osa ihmisistä käy päivittäistä surutyötään. Mikään ei tunnu oikeasti hyvältä. Asioilla on elämässä vain tapahtuma-arvo. Ilo elämää ylläpitävänä voimana tuntuu olevan vain sivuroolissa, sekin usein huonosti, jopa ala-arvoisesti, näyteltynä. Arki ahdistaa, latistaa. Tilalle on kuin salaa hiipinyt huoli ja suru. Elämä ei maistu ilolta, ei tuoksu riemulta. Ne piipahtavat vain näytillä kuin pitääkseen ihmispoloa pilkkanaan.

Mistä tunnistaa ”elämän hukkakauran taimet?” Yksinkertaistaen, kyse on elämänasenteiden ja tottumusten tarkistamisesta ja muuttamisesta. Tarvitseeko meidän tietää kaikki maailmassa tapahtuneet pahat asiat ja julmuudet, joihin emme yksilöinä voi mitenkään vaikuttaa. Jokapäiväisen tiedonvälityksen sanomat kasvattavat pelkoa ja ahdistusta. Jatkuva negatiivisten asioiden esilletuonti ei meitä paljoa auta.

Ajantappoviihde niin televisiossa kuin elokuvissakin on rakentunut paljolti negatiivisista asioista. Kontrastiksi ajateltu paha on saanut pääosan. Hyvä on vain statistin osassa. Ilon kylvötyön onnistuminen on tuon hukkakauran hävittämistä. Olen ratkaissut edellä mainitun ongelman karsimalla pahat pois! En lue ikäviä uutisia tai asioita. Televisio-ohjelmat katson lehdestä ja merkitsen ne ohjelmat, jotka saatan katsoa. Saattaapa mennä päiväkin ilman mitään katsottavaa. Silloin tunnen olevani minä itse! Kysymyksessä ei kuitenkaan ole silmien sulkeminen maailman hädältä. Periaatteessa jokaisella on vastuunsa ihmiskunnan hyvinvoinnista, se tulisi olla myös poliittisilla päättäjillä.

Kanssaeläjistä välittäminen tuo iloa ja todellista positiivisuutta, niin saajalle kuin antajalle. Lasten ja etenkin lastenlasten kanssa seurustelu on laajentanut käsitystäni ihmisyydestä. Heidän kauttaan on elämääni astunut ilo ja rauha. Olemme osana ihmisyyden pitkässä helminauhassa.

Näyttää paljolti olevan niin, että ihmisen ajankäyttö jakautuu selkeästi työntekoon, kodin- ja lastenhoitoon, ruokailuun ja lepoon. Mutta on muutakin, oma aika. Se on juuri sitä omaehtoista touhuilua, jossa voi näyttää itselle ja myös luonnollisesti toisille ”kuka minä olen!” Usein tämä oma minuus on se osa itsestä, josta on iloinen ja jota haluaa kehittää.

Taiteen piiristä jokainen voi löytää itselle sopivia muotoja. Niiden kautta ihminen luo minuuttaan ja saa sisältöä elämäänsä. Taiteiden merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja kehittymiselle on keskeistä; on se sitten omaehtoista harrastamista tai eri taidemuodoista nauttimista.

Kirjallisuus on yksi keskeisimmistä taidelajeista. Mielestäni se on terveyskeskukseen verrattava hyvinvoinnin lähde. Kirjat avaavat näkemyksiä elämästä ja maailmasta sekä lisäävät ymmärrystä. Kirjallisuus on myös ekologista ja halpaa matkailua. Ilman kirjoja maailma olisi surkea paikka. Älykirjat tuskin tulevat koskaan pääsemään samaan asemaan.

Kirjoittaminen on monipuolisesti palkitsevaa toimintaa. Kirjoittamalla voi purkaa henkisiä patoumia ja löytää itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt itsessään olevankaan. Omaelämäkertakirjoittaminen on matka sekä omaan sekä suvun historiaan; parasta sukututkimusta myös lapsille ja lastenlapsille.

Kiitän matkaseurasta ja hymyilen viidesti päivässä peilikuvalleni – johan alkaa vähitellen naurattaa.

 

Teksti: Veikko Karskela, kansalairaatilainen

Teksti on aiemmin julkaistu Vanhustuen Viesti -lehdessä maaliskuussa 2018.